Srutakirti Dasa: Niin ei käynyt kovinkaan usein, mutta toisinaan hurmiolliset tunteet ottivat vallan Srila Prabhupadasta silloin kun hän luennoi. Kerran se kävi San Franciscon keskuksessa, kun Prabhupada luennoi Herra Caitanyan kaipauksesta Krishnaan. Se myös tapahtui Gorakhpurissa, Intiassa, kun Prabhupada luennoi Radha-Madhavan alttarihahmojen edessä Krishnan leikeistä. Ja taas se tapahtui Los Angelesissa kesken luennon, kun hän sanoi, että hänen oppilaansa olivat hyvin nuoria ja heillä oli paljon mahdollisuuksia saarnata, kun taas hänen elämällään ei ollut arvoa, sillä:
”Olen vanha mies, joka voi kuolla hetkenä minä hyvänsä.”
Heti kun hän oli lausunut nämä sanat, Prabhupada oli yhtäkkiä kykenemätön puhumaan ja hänen tietoisuudessaan tapahtui hyvin huomattava muutos. Joistakin näitä hurmion tiloja todistavista läsnäolevista bhaktoista tuntui kuin henkinen maailma olisi yhtäkkiä auennut suoraan Prabhupadan silmien edessä ja Krishna kommunikoi hänen kanssaan tavalla joka esti häntä puhumasta.
Kerran myöhemmin tämä sama tapahtui suuren bhaktajoukon edessä Mayapurissa
Silloin bhaktat tiedustelivat Srila Prabhupadalta kuinka heidän tulisi toimia kun näin kävi. Mayapurissa, kun Srila Prabhupada oli hurmiossaan jähmettynyt, kaikki läsnäolevat bhaktat myös jähmettyivät ja pysyivät hiiskumattoman hiljaisina odottaen heidän henkisen opettajansa merkkiä. Mutta yhtäkkiä yksi sannyaseista rikkoi tunnelman ja alkoi laulamaan, ”nama om vishnu-padaya” [kunnioittavia rukouksia Srila Prabhupadalle]. Aluksi kukaan ei vastannut hänen lauluunsa, mutta kun hän sinnikkäästi jatkoi, vähitellen muutkin ryhtyivät laulamaan ja silloin Prabhupada heräsi hänen meditatiivisesta transsistaan.
Jälkikäteen tilannetta puitiin ja bhaktojen keskuudessa oli eriäviä mielipiteitä tuon sannyasin käytöksestä
Jotkut sanoivat sen olleen hyvin loukkaavaa. Lopulta asia kantautui Prabhupadan sihteerin korviin, ja Brahmananda Swami ehdotti että asia ratkaistaisiin kysymällä itse Prabhupadalta. Brahmananda sitten kysyi Prabhupadalta muistiko hän kuinka aiemmin tänään aamulla hän oli hetken ollut syvässä hiljaisuudessa luennon aikana. Srila Prabhupada vastasi ujosti, kuin nolostuneena, ”En tee sitä kovinkaan usein.”
Brahmananda halusi tarkennusta: ”Mutta kun niin käy, niin mitä meidän pitäisi tehdä? Pitäisikö meidän olla hiljaa vai lausua japaa?”
Prabhupada sanoi: ”Kyllä, lausukaa vain. Lausukaa Hare Krishnaa. Se käy hyvin.”
Brahmananda sitten kysyi oliko kyseinen sannyasi käyttäynyt oikein.
”Kyllä,” sanoi Prabhupada, ”se oli ihan okei.”
Prabhupada käsitteli koko tilannetta melko mitättömänä
Antaen näin oppilaidensa ymmärtää, ettei heidän tulisi syventyä tilanteen pohdiskeluun. Tietenkään he eivät voisi unohtaa mitä olivat nähneet, mutta heidän ei pitäisi paisutella sitä, että Prabhupada silloin tällöin koki hurmiollisia antaumuksen tiloja. Niin oli käynyt, mutta se ei ollut hänen pääasiallinen ohjeensa tai esimerkkinsä. Ja Hare Krishnan lausuminen tuolloin olisi ihan oikein.