Madhusudana Dasa: Minulla oli ”normaali” lapsuus, jossa kinastelin naapuruston lasten kanssa, kadehdin isoveljeäni hänen suhteistaan nättien tyttöjen kanssa, ja läpi kouluvuosieni yritin itsekin tulla parhaaksi rakastavaiseksi. Aloin käyttämään marijuanaa lukion viimeisellä luokalla. Seitsemänvuotiaana ensimmäisen yliopistovuoden päätyttyä lähdin matkalle Euroopan läpi Pohjois-Afrikkaan, yrittäen rutistaa hieman nautintoa kaikesta kokemastani. Kun rahat loppuivat kesken palasin East Villageen, jossa jotenkin törmäsin iloa huokuviin Hare Krishna-laulajiin Tompkins Square Parkissa. Silloin pidin laulua kivana, mutten kuitenkaan ajatellut, että näissä Jumalan nimissä olisi mitään sen vakavampaa, pidin niitä vain sanoina. Mielestäni oli myös outoa tuoda matto keskellä puistoa. En kysellyt sen enempiä.
Ryhdyin hukuttamaan itseäni psykedeelisiin huumeisiin, kuten LSD ja DMT, pitäen itseäni henkisesti hyvin edistyneenä olentona
Samoihin aikoihin vakavoiduin suhteestani kaikkeen ympärilläni, ja kyselin kysymyksiä kuten ’Kuka olen ja minne olin matkalla’. Muutin sitten San Franciscoon Haight-Ashburyn alueelle asumaan joidenkin ihmisten kanssa, jotka olin tavannut Villagessa.
Otin liian vakavasti keholliset ihmissuhteet ja maailman, ajatellen että olin tämä keho ja vuorovaikutin kaiken kanssa tällä tasolla. Yrityksessäni olla hyvä ihminen etsin elämän täydellisyyttä näiden suhteiden kautta huumeiden avulla, joiden todella koin olevan vastaus kaikkiin ihmiskunnan ongelmiin. Uskoin olevani yksi uuden ihmelääkkeen löytäjistä. Mainio esimerkki harhasta.
Matkallani totuuteen, eli etsiessäni vastauksia kysymyksiini, nousi kysymys ’Kuka on Jumala?’
Tämä oli korkeinta etsintää. Yhden tripin aikana olin varma, että olin oivaltanut Jumalan, ja sen jälkeen epätoivoisesti yritin laittaa käytäntöön sen minkä luulin olevan totuus. Pian olinkin mielisairaalassa.
Sen jälkeen minut palautettiin New Yorkiin jossa aloitin sessiot terapeutin kanssa. Eräänä päivänä, Jumalan armosta, satuin osumaan temppelin oville. Ensimmäinen asia joku minuun iski oli se, että ihmiset olivat niin lämpimiä ja ystävällisiä, eikä heillä ollut mitään ylpeyttä tai vääränlaista asennetta. He vastasivat lukemattomiin kysymyksiini täysin tyydyttävästi, ja kuten olen oppinut, tämä filosofia on kokonaisvaltainen ja käytännön menetelmä on taattu.
Kun olin kerran käynyt temppelillä, palasin jokaiseen seuraavaan ohjelmaan
Herra Krishnan ylistäminen ja tanssiminen oli niin mukavaa. Ystävällinen Herramme paljastaa Itsensä bhaktoilleen heidän antaumuksensa mittasuhteessa. Iso osa oivalluksesta tulee itsestään chanttaamisen aikana, sillä Herran nimien chanttaus on mietiskelymuotomme ja kaikista tärkein vaihe Jumaltietoisuuden prosessissa.
Silloin kun tulin temppelille, niin Swami Bhaktivedanta oli San Franciscon temppelissä, mutta hänen viestinsä oli niin hieno, että viehätyin Krishnaan ja Swamiin jo niiden oppien kautta, joita hän oli antanut oppilailleen. Jonkin ajan päästä Swamiji oli tulossa lentokentälle, ja tulevat oppiveljeni olivat valmistamassa juhla-ateriaa. Olimme hyvin innokkaita tapaamaan gurumme. Lopulta meille kerrottiin, että hän oli temppelin alakerrassa, ja kiiruhtaen kompastelimme alas tervehtiäksemme henkistä opettajaamme.
Hän oli pukeutunut sahraminvärisiin kaapuihin ja majesteetillisesti istui valtaistuimenkaltaisella alttarillaan. Hän oli huikea näky, kun katselin häntä joka aamu kirtanan aikaan. En ollut koskaan tavannut ketään, joka omasi niin jumalaisia ominaisuuksia. Oli nautintoni yrittää olla henkisen opettajani rakastava oppilas, ja hänen kauttaan oppia palvelemaan Krishnaa.
Patita Uddharana Dasan kirjasta ’Tämä on sydämeni’ (This Is My Heart)